perjantai 4. lokakuuta 2013

Mitä kypsyys on?

Lähenevä 30-vuotissyntymäpäiväni on saanut minut miettimään, mitä kypsyys tai aikuisuus on. Onko sellaista asiaa kuin "aikuisuus" edes olemassa? Ja jos on, miten se määritellään?


Jos se määritellään lain mukaan, kaikki täysi-ikäiset, eli 18-vuotiaat ja sen yli, ovat  täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä eli aikuisia. Jos kuitenkin muistelen itseäni tuossa iässä, en todellakaan tuntenut oloani vielä aikuiseksi (vaikka kovasti yritin sellainen olla). Ja itse asiassa en vieläkään tunne olevani aikuinen, vaikka täytän nykyään monia ulkoisia aikuisuuden kriteerejä (omistan esimerkiksi asunnon ja olen naimisissa).

Intialaissyntyinen jesuiittapappi Anthony de Mello määrittelee kypsyyden (jonka mielestäni voi rinnastaa jotakuinkin aikuisuuteen) kirjassaan Uudistuminen - Löydä elämän syvempi merkitys näin: kypsyys on sitä, ettei syytä ketään. Ei syytä toisia, ei syytä itseään, vaan näkee, mikä on milloinkin väärin ja ryhtyy korjaamaan tilannetta.


De Mellon mukaan kovin monet ihmiset ovat lapsellisia nimenomaan siksi, että pyrkivät aina syyttämään epäonnestaan tai onnettomuudestaan jotakuta. Mielenkiintoinen näkökulma minusta. Kirjassa on muuten monia muitakin mielenkiintoisia ajatuksia, mutta en mene tässä nyt niihin, etten eksy aiheesta :)  

Tuo jonkin tai jonkun syyttämään pyrkiminen on varmaan aika yleistä meille ihmisille. Epäonnistumista tai harmia on jotenkin helpompi käsitellä, kun on joku kohde, johon purkaa turhautumistaan. Se vain sitten siirtää myös vastuun tapahtuneesta jollekin muulle kuin itselle. De Mellon mukaan kypsä ihminen ei syytä kuitenkaan myöskään itseään. Minä lisäisin tuohon, että vaikka ei syyttäisikään itseään, vastuu tapahtuneesta täytyy ottaa. Jos on kyse tilanteesta, jolle ei voi tehdä mitään, pitäisi de Mellon ohjeen mukaan vain yrittää hyväksyä tapahtunut, eikä syyttää siitä ketään tai mitään tai jossitella asiaa sen enempää. Huomaan kuitenkin itsekin syyllistyväni aika ajoin tuohon epäkypsään syyttelyyn.


Tästä voisi vetää tietenkin sen johtopäätöksen, etten siis ole vielä aikuinen. No, kuten todettu, enhän edes tunne oloani aikuiseksi. Toisaalta, onko aikuisuus edes asia, joka pitää niputtaa ja määritellä tarkasti? Aikuisuushan on lopulta aika ristiriitainenkin asia. 

Toisaalta haluamme olla aikuisia ja kypsiä, vapaita tekemään mitä meitä huvittaa. Siis silloin, kun olemme vielä alaikäisiä. Toisaalta taas pian tuon maagisen 18-vuoden rajapyykin ylittämisen jälkeen haluammekin olla niin pitkään kuin mahdollista nuoria ja vapaita tylsistä velvollisuuksista ja aikuisuuden kahleista. Aikuisuus samaistuukin mielestäni usein meidän pari-kolmekymppisten mielessä joksikin pelottavaksi ja ikäväksi asiaksi, jota yritetään viivyttää ja siirtää mahdollisimman pitkälle. Sillä aikuisuus tarkoittaa myös vanhenemista ja kuka nyt haluaisi olla vanha. En minä ainakaan. 

Kuitenkin, vaikka rivien välistä pystyy varmasti lukemaan pientä kolmenkympinkriisiä, pidän vanhenemisesta. Se tuo mukanaan elämänkokemusta, lisää itsetuntemusta ja -varmuutta. Kypsymisprosessia ei voi mitenkään nopeuttaa ja juuri se on siinä mielestäni niin kiehtovaa. Olemme sitä, mitä nyt olemme juuri sen takia, mitä olemme tähän astisessa elämässämme kokeneet. Jos ajattelen itseäni kymmenen vuotta sitten, olen oikein tyytyväinen omaan kehityskulkuuni. Koen olevani nyt paljon tasapainoisempi, laajakatseisempi ja varmempi, enkä enää koe asioita niin mustavalkoisesti ja jyrkästi kuin aiemmin. Tiedän mitä haluan ja tavoittelen sitä tosissani, mutta silti pieni pilke silmäkulmassa, elämästä samalla nauttien.


En haluaisikaan siksi ehkä rinnastaa aikuisuutta ja kypsyyttä. Mieli voi (ja ehkä sen on jopa suotuisaa olla) mielestäni olla nuori, leikkisä ja kujeileva aina, mutta tämä ei sulje pois sitä, että henkisesti voi silti kasvaa kypsyyttä koko ajan. Se, että on aikuinen ikänsä puolesta, ei siis todellakaan välttämättä tarkoita, että on myös kypsä. 

Henkinen kasvu ja kypsyminen ovat mielestäni elämän yksi tarkoitus. Ajattelen niin, että se prosessi kestää läpi elämän. Eikö olisikin valtavan tylsää, jos olisimme jossain vaiheessa ns. valmiita, aikuisia tai miksi tuota "tasoa" nyt sitten haluaakaan nimittää. Ei olisi enää mitään opittavaa, ei kehitettävää, ei koettavaa. Sitä vain oltaisiin. Ei, kyllä minulle aikuisuus tarkoittaa projektia, jota kohti mennään läpi koko elämän. Koska sen juju on siinä, että koko ajan kasvetaan ihmisinä, ei aikuisuutta tarvitse pelätä tai yrittää väistellä. Sitä kohti mennään pikkuhiljaa ja matkalla muistetaan myös pitää hauskaa ja nauttia elämästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos haluat piristää päivääni, kommentoi :)