tiistai 29. lokakuuta 2013

Kanelivaahto

Tein tässä hiljattain baanilettuja. Niitä hittilettuja siis, joihin tulee banaania, kananmunaa ja kanelia. Letuista tuli ihan hyviä, mutta hoksasin siinä taikinaa maistaessani, että se on aika hyvää sellaisenaankin. Muokkasin siitä sitten palautusjuomaksikin hyvin sopivan kanelivaahdon. 



Kanelivaahto

1-2 luomubanaania
2 kananmunaa
reilusti luomukanelia
2 rkl macaa
1/2 tl camu camua


Blendaa pehmeäksi vaahdoksi ja kulauta kurkkuun :) Hyvää on!
 

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Tämä on syksy


On syksy niin ihmeellinen. Minä kaikkea ymmärrä en.
Miten vihreä maa, värin uuden nyt saa,
linnut lentävät merien taa.

Mihin siilit ja etanat käy? Niitä syksyllä missään ei näy.
Mihin ne katoaa, missä on siilien maa,
mullan allako ne asustaa?

Kuka vaahterat kauniiksi saa, värit muuttaa ne, nyt punertaa?
Kuka pensselillään lehdet käy värjäämään?
Missä on maalarin tuon kotimaa?

Miten kypsyvät puolukat nuo? Mistä karpalot päälleen saa suo?
Mikä punertumaan saapi marjat ja maan?
Syksyn ihmeitä kaikki on vaan.

On syksy niin ihmeellinen, minä kaikkea ymmärrä en.
Miten muutoksen saa koko kesäinen maa?
Värit hehkuvat nyt loistossaan. 


                                                                    Sanat laulusta "On syksy niin ihmeellinen"

 

   


Innostuin viikonloppuna kuvaamaan syksyistä luontoa, kun syyssää tarjoili parastaan ja hemmotteli ulkoilijaa oikein kunnolla. Tällaisesta syksystä tykkään ja paljon! Tänään onkin vaihteeksi ihan harmaata ja sateista... No, melko kauanhan sitä hyvää säätä kestikin. Ja onneksi kuviin voi aina palata, jos ei synkkänä syyspäivänä huvita avata kaihtimia :) 

Pus <3

maanantai 21. lokakuuta 2013

Frantsilan rintavoide & tuoksuton perusvoide

Olen testannut viime viikkoina Frantsilan rintavoidetta sekä saman merkin tuoksutonta perusvoidetta. 

Frantsilan tarina on kunnioitettava: Frantsilan Luomuyrttitila on perustettu  vuonna 1981 edistämään ihmisen fyysistä, psyykkistä ja henkistä hyvinvointia tasapainossa luonnon kanssa. Sukutilan yrttipellot ovat olleet kuitenkin virallisessa luomuviljelyssä jo vuodesta 1977. Kaikki Frantsilan tuotteet ovat suomalaisia terveyttä edistäviä luomutuotteita tai palveluja. 

Olin aiemmin vain kuullut rintavoiteesta, mutten ollut koskaan aiemmin itse sellaista käyttänyt. Voiteen tarkoitus on kiinteyttää, kaunistaa ja edistää rintojen terveyttä. Sen luvataan aktivoivan lymfan kulkua ja kuona-aineiden poistumista.


Purkin mukana tulleessa ohjeessa lukee näin:


"Rintojen säännöllinen hieronta edesauttaa rinta- ja kainaloalueen lymfan esteetöntä kulkua ja sitä kautta kuona-aineiden poistumista lymfan kerääjäalueilta ja imusolmukkeista. Tämä ennaltaehkäisee rintojen sairauksia. Rintovoiteen säännöllisen käytön avulla on helppo tutustua rintoihinsa ja oppia tuntemaan niiden muutokset kuukautiskierron eri vaiheissa. Näin on helpompi havaita myös poikkeavuudet ja hakeutua tarvittaessa tutkimuksiin." 

Voiteen idea on minusta todella hyvä, sillä vaikkei uskoisi sen kiinteyttävään ja kaunistavaan tehoon, itse ainakin veikkaan, että jo voiteen säännöllinen hierominen rinnoille kiinteyttää niitä. Samalla rinnat tulee tutkittua mahdollisten pattien varalta. Tätä toimenpidettä en muuten varmaan muistaisi tai jaksaisi tehdä. Sillä onhan se totta, että kun rintasyöpä on nykyään niin yleinen, olisi ne omatkin rinnat hyvä ainakin välillä tutkia. Vaikken nyt sen kummemmin pelkää tai usko itse rintasyöpään sairastuvani (ei kai toisaalta kukaan) cancer.fi-sivuston mukaan nykyään noin joka 8. nainen sairastuu jossain elämänsä vaiheessa rintasyöpään. Rintasyövän ilmeneminen tai riski alkaa 25. ikävuoden jälkeen ja lisääntyy iän myötä. Eipä rintojen huollosta ainakaan siis haittaa kenellekään varmasti ole.

Olen käyttänyt voidetta nyt noin nelisen viikkoa. Vielä en ole huomannut rinnoissani kiinteytymistä, kaunistumista tai muitakaan luvattuja seikkoja. Aion kuitenkin jatkaa voiteen käyttöä, koska edelleen uskon, että pelkkä voiteen levittämisen yhteydessä tapahtuva hierominen jo kiinteyttää pidemmällä tähtäimellä ja ennaltaehkäisee riippurintaisuutta. Lisäksi voide tuoksuu hyvältä ja koska se sisältää E-vitamiinia, kylmäpuristettuja kasviöljyjä, yrttejä, mehiläisvahaa ja eteerisiä aromaterapeuttisia öljyjä, uskon sen myös hoitavan rintojeni ihoa. 

Toisesta testituotteesta, eli koko perheen tuoksuttomasta perusvoiteesta olen tykännyt kovasti. Levitin sitä aina suihkun jälkeen kasvoja lukuun ottamatta koko vartalooni. Tuo 500 millin tuubi riitti sillä menolla noin kuukaudeksi. 


Yleensä en välttämättä perusta tuoksuttomista voiteista, vaikka moni tykkää niistä siksi, ettei hajuvesi sekoitu muihin tuoksuihin. Minä taas rakastan sitä, että ihoni (ja kylppäri:) tuoksuu kauttaaltaan (ainakin sen hetken rasvan levitysvaiheessa) joltain.

Frantsilan tuoksuton perusvoide oli kuitenkin mukava yllätys ainakin jos vertaa aikaisemmin käyttämiini apteekin tuoksuttomiin, tympeän hajuisiin perusvoiteisiin. Sanoisin nimittäin, että siinä oli tuoksuttomuudesta huolimatta luomuvoiteille tyypillinen (vaikkakin tavallista miedompi) puhdas yrttinen tuoksu. Myös voiteen paksuus oli oikein mainio näihin kylmeneviin syysilmoihin: voide oli aika tuhtia ja kosteutti siksi hyvin ihoni, joka jo kaipasikin kesän kevyen vartalovoiteen tilalle tujumpaa kosteusvoidetta. Paksuudesta huolimatta voide oli kuitenkin helposti levitettävissä ja imeytyi ihoon hyvin, toisin kuin jotkut paksut laastimaiset voiteet, joita saa hieroa ja hieroa ennen kuin ne lopulta imeytyvät. Varmasti siis käytän tätä(kin) voidetta myös jatkossa :)

lauantai 19. lokakuuta 2013

Ei se epäonnistu, joka kaatuu...

... vaan se, joka jää maahan makaamaan. En muista enää, mistä olen tuon elämänohjeen bongannut, mutta jostain sitaatti-/ aforismikirjasta sen muistan joskus lukeneeni. Lause on mielestäni niin hyvä ja niin totta, että viljelen sitä nykyään usein.


Se, miksi lause pulpahti taasen mieleeni, johtuu kansallisesta epäonnistumisen päivästä, jota vietettiin 13.10 eli viime viikon sunnuntaina. Ja hups, päivä meni minulta täysin ohi! Harmittaa niin, että kirjoitan kuin kirjoitankin teemasta vielä näin lähes viikko varsinaisen juhlapäivän jälkeenkin.

Moni ottaa itsensä ja tämän elämän aivan liian vakavasti. Heidät on ehkä kasvatettu siihen, ettei ole ok epäonnistua ja mokaaminen on noloa. Tai sitten he ovat luontaisesti niin kilpailuhenkisiä, etteivät siksi kestä epäonnistumista. Toisaalta todella kilpailuhenkiset ihmiset eivät yleensä kyllä sitten epäonnistukaan kovin usein, mutta kun niin joskus sitten käykin, se on heille katastrofi. Siksi kansallinen epäonnistumisen päivä on mielestäni todella tärkeä ja opettaa meitä kaikkia sekä yksilö- että yhteiskunnan tasolla suhtautumaan vähän rennommin mokiin - niitä kun tulee kaikille joskus. Etenkin lapsille pitäisi minusta turvata salliva kasvuympäristö, jossa on ok yrittää ja epäonnistua. Eihän kukaan ole seppä syntyessään ja vain kärsivällinen harjoittelu ja sitkeä yrittäminen tuottavat lopulta onnistumisia elämässä. Tämä koskee aika pitkälti mitä tahansa asiaa, oli sitten kyse opiskelusta, työelämästä, uusista taidoista tai harrastuksista. Tai ihmisenä kasvamisesta.        

Tunnustan: minä mokaan usein. Tai oikeastaan en niinkään usein varsinaisesti epäonnistu, mutta jotenkin onnistun nolaamaan itseni. Eräs ystäväni onkin nauranut, että elämäni on usein kuin parhaastakin komedialeffasta :)

Tästä seuraa se, että kun olen niin usein joutunut noloon tilanteeseen, nolostun oikeasti enää todella harvoin, mutta sitäkin enemmän nauran itsekin itselleni ja monesti vedet silmissä. Ja uskokaa tai älkää, on todella vapauttavaa nauraa itselleen. Koska en ota itseäni niin kovin vakavasti, en myöskään pelkää epäonnistumista (niitä tulee aika ajoin kuitenkin, ilman pelkoakin) vaan lähden aina rohkeasti tuulta kohti, meni sitten syteen tai saveen. Yksi motoistani on: aina kannattaa yrittää, sillä jos ei edes yritä, ei voi koskaan mitään saavuttaakaan. 

Ajattelen niin, ettei ihminen oikeastaan koskaan edes varsinaisesti epäonnistu. Me vain saamme tilaisuuksia oppia. Eli kun kaatuessaan nousee heti ylpeästi ja reippaasti pystyyn, ravistelee kurat polvistaan, miettii hetken miksi mahdollisesti kaatui ja ottaa opikseen tuosta pyllähdyksestä, voi hyvinkin olla, että seuraavassa mutkassa pysyy jo hieman paremmin pystyssä. Pointtina tässä siis se, että oma asenne vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten epäonnistumisesta selviää versus ei selviä ja siihen, tekeekö saman virheen heti kohta uudestaan.      

Mitäkö sitten olen viime aikoina mokannut? No, kun syvennyin kirjoittamaan tätä postausta, unohdin, että laitoin samaan aikaan myös tomaattikeiton levylle lämpiämään. Havahduin asiaan vasta, kun aloin haistaa palaneen käryä. Opetus: älä yritä tehdä kahta keskittymistä vaativaa asiaa samaan aikaan.


Tilannemokia vuosien varrelta muistellessani mieleeni tulee ainakin tämä: Luulin kerran Englannissa taksia odottaessani nousevani taksiin, kun sellaiselta vaikuttava vihdoin kurvasi kohdalle, mutta takapenkille istahtaessani selvisikin, että juu ei ollutkaan se auto tilaamani taksi. Kyseessä olikin ihan joku random-yksityisauto (jossa ihmeteltiin kovasti, että kukas hitto se minä olen. No hei, ei tummennettujen lasien läpi nää...) Opetus: kaikki kohdalle kurvaavat autot eivät automaattisesti ole takseja.

Ja tämä: Kerran viedessäni ponia laitumelle sateiden jälkeen, maa oli todellista mutaliejua laitumen edessä. Minä sitten jotenkin taas en ajatellut ollenkaan, vaan kävelin itse siihen pahimpaan liejuun ponin kulkiessa pientareen reunassa. Kuinka ollakaan juutuin pahemman kerran kiinni siihen upottavaan liejuun, joka oli oikeasti kuin mikäkin suo. Jalat eivät yksinkertaisesti enää irronneet siitä mudasta - no, siinähän käy niin, että taluttaja kaatuu naamalleen mutaan ja poni pysyy kuivana. Tallin omistaja Pirjo pyöritteli kyllä hieman päätään kömpiessäni mudalla kuorrutettuna takaisin jaloilleni, että ei sinne mutaan kuulu itse dyykata, vaan tietenkin se poni kuuluu ohjata kävelemään siinä pahimmassa liejussa... Niinpä, tarkemmin ajatellen aivan niin :) Opetus: älä ole liian kiltti - ei poni siihen kuole, jos sen jalat vähän tuhraantuu mutaan.    

Huonoon suuntavaistooni liittyen mieleen tulee tapaus parin viikon takaa, jossa minun piti mennä bussilla Tapiolaan. Järkeilin tovin kummalta puolelta tietä minun pitää nousta bussin kyytiin ja muka loogisen päättelyni tuloksena päädyin tietenkin juuri sille väärälle puolelle. Homma tosin meni jo niin pitkälle, että ehdin hypätä väärään bussiin ja posottaa hyvän matkaa väärään suuntaan ennen kuin tajusin erheeni. Opetus: älä luota omaan loogiseen päättelyysi (joka on välillä blondin logiikkaa sieltä pahimmasta päästä) vaan kysy aina varmuudeksi noustessasi bussiin, pääseekö sillä määränpäähäsi. 

Ja toki välillä epäonnistun vähän karvaamminkin, nämä kertomani mokathan ovat aika viattomia. Niitä olisi myös lisää vaikka kuinka paljon ja uusia sattumuksia tulee varmasti myös vielä paljon. Täytyy siis vain todeta, että tällainen minä nyt vain olen ja nauraa omalle sähläämiselleen. Eipä ole ainakaan elämä tylsää! :)  

Kaunista viikonloppua <3  

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Valkoraakasuklaa

Yritin tehdä valkosuklaata, mutta ei siitä ihan valkoista tullut... kokonaan ainakaan. Noh, maku korvaa värivirheen :)

 Suussa sulava valkosuklaa

noin puolet 150 g:n kaakaovoipussista
3 reilua rkl kookosöljyä
2 rkl agavesiirappia
ripaus ruususuolaa
2 rkl tocoa 
2 rkl lucumaa
1 rkl ashwagandha-jauhetta
aitoa vaniljaa
kanelia


Sulatin kerroskattilassa pienellä lämmöllä ensin kaakaovoin ja kookosöljyn. Kun ne olivat täysin sulaneet, lisäsin kattilaan agavesiirapin ja sen jälkeen kaikki loputkin aineet. Kanelia tujautin seokseen sen verran reilulla kädellä, että sen lisäämisen jälkeen väri tummeni niin, ettei sitä enää hyvällä tahdollakaan voinut sanoa vaaleaksi. Ehdin jo kirota ajatuksena hyvältä tuntunutta ideaani kanelin lisäämisestä, mutta sitten maistoin seosta. Mmmmmm! Maku oli taivaallinen jo siinä vaiheessa. Väristä siis viis, maku on pääasia.

Kun suklaa oli ollut 40 minuuttia pakkasessa, se oli viimein valmista ja pääsin maistelemaan kunnolla ensimmäistä valkosuklaasatsiani. Yllätyin ensinnäkin suklaan väristä: valmiissa suklaassa sydämet olivat päältä vaaleanruskeita, mutta alta valkoisia. Aika jännä!

Joissain paloissa kaneli ja agavesiirappi olivat jääneet osittain suliksi palan päälle, mutta se oli minusta vain plussaa. Tosin tämä johti siihen, että toisissa paloissa makua eli maustetta oli vähemmän. Seuraavalla kerralla laitan siis ehkä vieläkin reilummin mausteita ja sekoitan huolellisemmin. Noh, ihan hyvä setti silti noin niin kuin ekaksi yritykseksi :) 

maanantai 7. lokakuuta 2013

Tasapainottava ja rauhoittava laventeliöljy

Pidän syksyssä ruskasta ja siitä, että silloin palataan takaisin ruotuun kesälomien jälkeen. Tykkään polttaa kynttilöitä pimenevissä illoissa ja rakastan erityisesti niitä kirkkaan kuulaita syyspäiviä, jolloin on vielä kohtuullisen lämmin, aurinko paistaa ja saa syksyn väriloiston oikein hehkumaan. 

Mutta. On syksyssä paljon myös haikeutta. Lämpimästä ja vapauttavasta kesästä tahtoisi pitää kiinni viimeiseen saakka ja pimevät illat tarkoittavat myös sitä, että koko ajan kuljetaan vauhdikkaammin kohti talvea, kylmyyttä ja täyspimeyttä. Pimeys ja kylmyys voivat olla aika masentavia asioita, ellei kaamosmasennusta ja syysstressiä osaa torjua tehokkaasti.


Sen lisäksi, että keskityn niihin syksyn hyviin puoliin, olen löytänyt yhden toisenkin hyvän tavan torjua syysstressiä. Tai ihan mitä tahansa stressiä. Ostin nimittäin tuoksulyhdyn ja sain siihen testattavaksi Frantsilan laventeliöljyä. Ihan mielettömän helppo ja tehokas keino rauhoittua arjen keskellä!

Suitsukkeita olen polttanut jo vaikka kuinka kauan, mutta tuoksulyhty oli itselleni vieraampi juttu. Se on siis eteeristen öljyjen käyttöä varten kehitetty keraaminen, lasinen tai sähköinen polttimo, jonka vesipesään laitetaan kerrallaan 3-7 tippaa eteeristä öljyä. Lyhdyn alla on kynttilä, jonka palaessa vedessä olevat aromaattiset ainesosat vapautuvat ja täyttävät huoneilman.
 
Eteerisen öljyn sanotaan olevan kasvin elämänenergia, sen sielun tuoksu. Aromaterapia perustuu kukista, lehdistä, hedelmistä, kuoresta, pihkasta ja juurista saataviin aromaattisiin öljyihin ja niiden lukuisiin vaikuttaviin voimakkaasti tuoksuviin aineosiin. Niillä aktivoidaan ihmisen fysiologisia toimintoja ja tunne-elämän tasapainoa.

Laventelia pidetään aromaterapian monikäyttöisinpänä öljynä. Sillä hoidetaan lukemattomia fyysisiä ja psyykkisiä vaivoja, sillä sen luvataan olevan tasapainottava, rauhoittava, puhdistava ja kipuja lievittävä. Laventelin pitäisi rauhoittaa myös sydämentykytystä, lisälyöntisyyttä ja rytmihäiriöitä sekä etenkin hermostollisista syistä tai ahdistuksesta johtuvia hengitystievaivoja. Lempeän laventeliöljyn sanotaan myös valmistavan unten maille ja tasapainottavan äärimmäisiä tunnetiloja, kuten levottomuutta, jännittyneisyyttä, ristiriitaisuutta, hermostuneisuutta, masennusta ja hämmennystä. 

 
Yhtenä päivänä viime viikolla minulla oli jotenkin todella levoton olo ja tuntui etten pysty oikein keskittymään mihinkään. Sitten muistin laventelini. Laitoin sitä tuoksulyhtyyn, menin hetkeksi makaamaan ja laitoin silmät kiinni + rauhoittavan mantran soimaan. Hengittelin syvään hetken aikaa ja pikkuhiljaa huomasin levottomuuden rauhoittuvan. Vaikutusta oli toki todennäköisesti näillä kaikilla toimilla, mutta hyvä kikka silti.

Sen jälkeen olen polttanut laventelia tuoksulyhdyssä ihan muutenkin vain ja jotenkin siitä tulee aina sellainen tyyni ja rauhallinen hyvä olo. Kun tiputtaa lyhtyyn noin seitsemän tippaa öljyä, tuoksu on juuri sopiva. Selvä, muttei liian vahva. Suosittelen kokeilemaan :) Tuoksulyhty on hyvä vaihtoehto myös niille, joiden mielestä suitsukkeen tuoksu on liian voimakas. 


 

perjantai 4. lokakuuta 2013

Mitä kypsyys on?

Lähenevä 30-vuotissyntymäpäiväni on saanut minut miettimään, mitä kypsyys tai aikuisuus on. Onko sellaista asiaa kuin "aikuisuus" edes olemassa? Ja jos on, miten se määritellään?


Jos se määritellään lain mukaan, kaikki täysi-ikäiset, eli 18-vuotiaat ja sen yli, ovat  täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä eli aikuisia. Jos kuitenkin muistelen itseäni tuossa iässä, en todellakaan tuntenut oloani vielä aikuiseksi (vaikka kovasti yritin sellainen olla). Ja itse asiassa en vieläkään tunne olevani aikuinen, vaikka täytän nykyään monia ulkoisia aikuisuuden kriteerejä (omistan esimerkiksi asunnon ja olen naimisissa).

Intialaissyntyinen jesuiittapappi Anthony de Mello määrittelee kypsyyden (jonka mielestäni voi rinnastaa jotakuinkin aikuisuuteen) kirjassaan Uudistuminen - Löydä elämän syvempi merkitys näin: kypsyys on sitä, ettei syytä ketään. Ei syytä toisia, ei syytä itseään, vaan näkee, mikä on milloinkin väärin ja ryhtyy korjaamaan tilannetta.


De Mellon mukaan kovin monet ihmiset ovat lapsellisia nimenomaan siksi, että pyrkivät aina syyttämään epäonnestaan tai onnettomuudestaan jotakuta. Mielenkiintoinen näkökulma minusta. Kirjassa on muuten monia muitakin mielenkiintoisia ajatuksia, mutta en mene tässä nyt niihin, etten eksy aiheesta :)  

Tuo jonkin tai jonkun syyttämään pyrkiminen on varmaan aika yleistä meille ihmisille. Epäonnistumista tai harmia on jotenkin helpompi käsitellä, kun on joku kohde, johon purkaa turhautumistaan. Se vain sitten siirtää myös vastuun tapahtuneesta jollekin muulle kuin itselle. De Mellon mukaan kypsä ihminen ei syytä kuitenkaan myöskään itseään. Minä lisäisin tuohon, että vaikka ei syyttäisikään itseään, vastuu tapahtuneesta täytyy ottaa. Jos on kyse tilanteesta, jolle ei voi tehdä mitään, pitäisi de Mellon ohjeen mukaan vain yrittää hyväksyä tapahtunut, eikä syyttää siitä ketään tai mitään tai jossitella asiaa sen enempää. Huomaan kuitenkin itsekin syyllistyväni aika ajoin tuohon epäkypsään syyttelyyn.


Tästä voisi vetää tietenkin sen johtopäätöksen, etten siis ole vielä aikuinen. No, kuten todettu, enhän edes tunne oloani aikuiseksi. Toisaalta, onko aikuisuus edes asia, joka pitää niputtaa ja määritellä tarkasti? Aikuisuushan on lopulta aika ristiriitainenkin asia. 

Toisaalta haluamme olla aikuisia ja kypsiä, vapaita tekemään mitä meitä huvittaa. Siis silloin, kun olemme vielä alaikäisiä. Toisaalta taas pian tuon maagisen 18-vuoden rajapyykin ylittämisen jälkeen haluammekin olla niin pitkään kuin mahdollista nuoria ja vapaita tylsistä velvollisuuksista ja aikuisuuden kahleista. Aikuisuus samaistuukin mielestäni usein meidän pari-kolmekymppisten mielessä joksikin pelottavaksi ja ikäväksi asiaksi, jota yritetään viivyttää ja siirtää mahdollisimman pitkälle. Sillä aikuisuus tarkoittaa myös vanhenemista ja kuka nyt haluaisi olla vanha. En minä ainakaan. 

Kuitenkin, vaikka rivien välistä pystyy varmasti lukemaan pientä kolmenkympinkriisiä, pidän vanhenemisesta. Se tuo mukanaan elämänkokemusta, lisää itsetuntemusta ja -varmuutta. Kypsymisprosessia ei voi mitenkään nopeuttaa ja juuri se on siinä mielestäni niin kiehtovaa. Olemme sitä, mitä nyt olemme juuri sen takia, mitä olemme tähän astisessa elämässämme kokeneet. Jos ajattelen itseäni kymmenen vuotta sitten, olen oikein tyytyväinen omaan kehityskulkuuni. Koen olevani nyt paljon tasapainoisempi, laajakatseisempi ja varmempi, enkä enää koe asioita niin mustavalkoisesti ja jyrkästi kuin aiemmin. Tiedän mitä haluan ja tavoittelen sitä tosissani, mutta silti pieni pilke silmäkulmassa, elämästä samalla nauttien.


En haluaisikaan siksi ehkä rinnastaa aikuisuutta ja kypsyyttä. Mieli voi (ja ehkä sen on jopa suotuisaa olla) mielestäni olla nuori, leikkisä ja kujeileva aina, mutta tämä ei sulje pois sitä, että henkisesti voi silti kasvaa kypsyyttä koko ajan. Se, että on aikuinen ikänsä puolesta, ei siis todellakaan välttämättä tarkoita, että on myös kypsä. 

Henkinen kasvu ja kypsyminen ovat mielestäni elämän yksi tarkoitus. Ajattelen niin, että se prosessi kestää läpi elämän. Eikö olisikin valtavan tylsää, jos olisimme jossain vaiheessa ns. valmiita, aikuisia tai miksi tuota "tasoa" nyt sitten haluaakaan nimittää. Ei olisi enää mitään opittavaa, ei kehitettävää, ei koettavaa. Sitä vain oltaisiin. Ei, kyllä minulle aikuisuus tarkoittaa projektia, jota kohti mennään läpi koko elämän. Koska sen juju on siinä, että koko ajan kasvetaan ihmisinä, ei aikuisuutta tarvitse pelätä tai yrittää väistellä. Sitä kohti mennään pikkuhiljaa ja matkalla muistetaan myös pitää hauskaa ja nauttia elämästä.