lauantai 19. lokakuuta 2013

Ei se epäonnistu, joka kaatuu...

... vaan se, joka jää maahan makaamaan. En muista enää, mistä olen tuon elämänohjeen bongannut, mutta jostain sitaatti-/ aforismikirjasta sen muistan joskus lukeneeni. Lause on mielestäni niin hyvä ja niin totta, että viljelen sitä nykyään usein.


Se, miksi lause pulpahti taasen mieleeni, johtuu kansallisesta epäonnistumisen päivästä, jota vietettiin 13.10 eli viime viikon sunnuntaina. Ja hups, päivä meni minulta täysin ohi! Harmittaa niin, että kirjoitan kuin kirjoitankin teemasta vielä näin lähes viikko varsinaisen juhlapäivän jälkeenkin.

Moni ottaa itsensä ja tämän elämän aivan liian vakavasti. Heidät on ehkä kasvatettu siihen, ettei ole ok epäonnistua ja mokaaminen on noloa. Tai sitten he ovat luontaisesti niin kilpailuhenkisiä, etteivät siksi kestä epäonnistumista. Toisaalta todella kilpailuhenkiset ihmiset eivät yleensä kyllä sitten epäonnistukaan kovin usein, mutta kun niin joskus sitten käykin, se on heille katastrofi. Siksi kansallinen epäonnistumisen päivä on mielestäni todella tärkeä ja opettaa meitä kaikkia sekä yksilö- että yhteiskunnan tasolla suhtautumaan vähän rennommin mokiin - niitä kun tulee kaikille joskus. Etenkin lapsille pitäisi minusta turvata salliva kasvuympäristö, jossa on ok yrittää ja epäonnistua. Eihän kukaan ole seppä syntyessään ja vain kärsivällinen harjoittelu ja sitkeä yrittäminen tuottavat lopulta onnistumisia elämässä. Tämä koskee aika pitkälti mitä tahansa asiaa, oli sitten kyse opiskelusta, työelämästä, uusista taidoista tai harrastuksista. Tai ihmisenä kasvamisesta.        

Tunnustan: minä mokaan usein. Tai oikeastaan en niinkään usein varsinaisesti epäonnistu, mutta jotenkin onnistun nolaamaan itseni. Eräs ystäväni onkin nauranut, että elämäni on usein kuin parhaastakin komedialeffasta :)

Tästä seuraa se, että kun olen niin usein joutunut noloon tilanteeseen, nolostun oikeasti enää todella harvoin, mutta sitäkin enemmän nauran itsekin itselleni ja monesti vedet silmissä. Ja uskokaa tai älkää, on todella vapauttavaa nauraa itselleen. Koska en ota itseäni niin kovin vakavasti, en myöskään pelkää epäonnistumista (niitä tulee aika ajoin kuitenkin, ilman pelkoakin) vaan lähden aina rohkeasti tuulta kohti, meni sitten syteen tai saveen. Yksi motoistani on: aina kannattaa yrittää, sillä jos ei edes yritä, ei voi koskaan mitään saavuttaakaan. 

Ajattelen niin, ettei ihminen oikeastaan koskaan edes varsinaisesti epäonnistu. Me vain saamme tilaisuuksia oppia. Eli kun kaatuessaan nousee heti ylpeästi ja reippaasti pystyyn, ravistelee kurat polvistaan, miettii hetken miksi mahdollisesti kaatui ja ottaa opikseen tuosta pyllähdyksestä, voi hyvinkin olla, että seuraavassa mutkassa pysyy jo hieman paremmin pystyssä. Pointtina tässä siis se, että oma asenne vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten epäonnistumisesta selviää versus ei selviä ja siihen, tekeekö saman virheen heti kohta uudestaan.      

Mitäkö sitten olen viime aikoina mokannut? No, kun syvennyin kirjoittamaan tätä postausta, unohdin, että laitoin samaan aikaan myös tomaattikeiton levylle lämpiämään. Havahduin asiaan vasta, kun aloin haistaa palaneen käryä. Opetus: älä yritä tehdä kahta keskittymistä vaativaa asiaa samaan aikaan.


Tilannemokia vuosien varrelta muistellessani mieleeni tulee ainakin tämä: Luulin kerran Englannissa taksia odottaessani nousevani taksiin, kun sellaiselta vaikuttava vihdoin kurvasi kohdalle, mutta takapenkille istahtaessani selvisikin, että juu ei ollutkaan se auto tilaamani taksi. Kyseessä olikin ihan joku random-yksityisauto (jossa ihmeteltiin kovasti, että kukas hitto se minä olen. No hei, ei tummennettujen lasien läpi nää...) Opetus: kaikki kohdalle kurvaavat autot eivät automaattisesti ole takseja.

Ja tämä: Kerran viedessäni ponia laitumelle sateiden jälkeen, maa oli todellista mutaliejua laitumen edessä. Minä sitten jotenkin taas en ajatellut ollenkaan, vaan kävelin itse siihen pahimpaan liejuun ponin kulkiessa pientareen reunassa. Kuinka ollakaan juutuin pahemman kerran kiinni siihen upottavaan liejuun, joka oli oikeasti kuin mikäkin suo. Jalat eivät yksinkertaisesti enää irronneet siitä mudasta - no, siinähän käy niin, että taluttaja kaatuu naamalleen mutaan ja poni pysyy kuivana. Tallin omistaja Pirjo pyöritteli kyllä hieman päätään kömpiessäni mudalla kuorrutettuna takaisin jaloilleni, että ei sinne mutaan kuulu itse dyykata, vaan tietenkin se poni kuuluu ohjata kävelemään siinä pahimmassa liejussa... Niinpä, tarkemmin ajatellen aivan niin :) Opetus: älä ole liian kiltti - ei poni siihen kuole, jos sen jalat vähän tuhraantuu mutaan.    

Huonoon suuntavaistooni liittyen mieleen tulee tapaus parin viikon takaa, jossa minun piti mennä bussilla Tapiolaan. Järkeilin tovin kummalta puolelta tietä minun pitää nousta bussin kyytiin ja muka loogisen päättelyni tuloksena päädyin tietenkin juuri sille väärälle puolelle. Homma tosin meni jo niin pitkälle, että ehdin hypätä väärään bussiin ja posottaa hyvän matkaa väärään suuntaan ennen kuin tajusin erheeni. Opetus: älä luota omaan loogiseen päättelyysi (joka on välillä blondin logiikkaa sieltä pahimmasta päästä) vaan kysy aina varmuudeksi noustessasi bussiin, pääseekö sillä määränpäähäsi. 

Ja toki välillä epäonnistun vähän karvaamminkin, nämä kertomani mokathan ovat aika viattomia. Niitä olisi myös lisää vaikka kuinka paljon ja uusia sattumuksia tulee varmasti myös vielä paljon. Täytyy siis vain todeta, että tällainen minä nyt vain olen ja nauraa omalle sähläämiselleen. Eipä ole ainakaan elämä tylsää! :)  

Kaunista viikonloppua <3  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos haluat piristää päivääni, kommentoi :)