Takaisin lähtöruutuun

Se on jännä juttu, miten esimerkiksi muodissa menneet vuosikymmenet tulevat aina tasaisin väliajoin uudestaan trendikkäiksi. Hieman päivitettynä ja höystettynä moderneilla näkökulmilla tosin, mutta kuitenkin aina tietyn ajan kuluttua palataan uudestaan johonkin menneeseen vuosikymmeneen. Kun aloin pohtia mistä se johtuu, aloin pohtia kehitystä ylipäätään ja sitä, voiko ihminen loputtomiin keksiä uusia juttuja. Eikö helpompaa ole juuri vain päivittää tai parantaa jotain jo keksittyä? 

Tähän liittyy myös se trendi, joka on nyt vallalla ruokakulttuurissa: palataan lähtöruutuun. Kun asiaa ajattelee, se tuntuu hyvin luonnolliselta kehityskululta. Muutenkin olen sitä mieltä, että kasvua ei voi jatkua loputtumiin minkään alan tai asian kohdalla. Ruoan teollinen tehotuotanto oli tietenkin välttämätöntä silloin, kun ihmisiä alkoi äkkiä ollakin enemmän kuin aiemmin ja täytyi löytyä keino ruokkia jokainen nälkäinen suu. Yhteiskuntien rakenteen muutos toi tullessaan myös uusia haasteita ruoan valmistuksen kannalta. Kun naiset siirtyivät kotoa työelämään, heillä ei ollut enää aikaa ruoanlaittoon yhtä paljon kuin ennen. Tätä ongelmaa paikkaamaan kehitettiin sitten einekset ja puolivalmisteet. 

Perttulasta haettuja luomumunia.

Kun maailma muuttuu, muutos tuo tullessaan uusia haasteita, jotka pyritään tietenkin ratkaisemaan. Usein sitten vasta myöhemmin havahdutaan ymmärtämään ja huomaamaan, että alunperin hyviltä vaikuttaneet ratkaisut osoittautuvatkin huonoiksi. Tai niillä onkin ehkä sellaisia vaikutuksia, joita ei ole osattu ennakoida. Kuten nyt vaikka se, että teollisessa ruoantuotannossa ruoasta tulee ravinneköyhempää ja siihen lisätään suuriakin määriä lisä- väri- ja muita aineita, jotka eivät välttämättä ole hyväksi kehoillemme. 

Nykyään, kun ruoantuotanto on niin pitkälle teollistettu kuin se on, oli vain ajan kysymys, milloin sitä vastaan nousee vastarintaliike. Tuo vastaliike on tietenkin luomu- ja lähiruoan suosion nousu ja pienten tuottajien tilat. Tavallaan olemme siis palaamassa lähtöruutuun, sinne lähes omavaraiseen mummonmökkiin. Voisi siis varmasti sanoa, että myös monien nykyajan ihmisten käsitys luksuksesta ja herkkuruoasta on muuttunut täysin tämän trendin johdosta. 

Kanoja, joiden munia ostin :)

Nykyajan luksus on nimittäin ainakin minulle ruoan ja monen muunkin asian kohdalla jotain sellaista, mikä vielä 1900-luvun alussa eläneille ihmisille oli ihan peruskauraa: olin esimerkiksi aivan täpinöissäni, kun pääsin käymään mieheni veljen perheen naapureiden luona. Heillä on pari lehmää, pari hevosta, kolme sikaa, kanoja, kukkoja ja koiria, mutta he käyvät kuitenkin päivätyössä. Oli ihanaa päästä taputtelemaan ja rapsuttamaan pihan eläimiä ja samalla pääsin miettimään tuota osittaista omavaraisuutta. Toisaalta, katsellessani sikojen iloista kirmailua laitumellaan talon emännän puhuessa samalla heidän joulupöytänsä tulevasta luomukinkusta, mietin, että itse en varmaan pystyisi syömään eläintä, jota olen rakkaudella ensin pitkään hoitanut.... No, onneksi minun ei tarvitse tehdä tuollaisia ratkaisuja. Vierailu huipentui siihen, että sain ostaa heiltä aamulla munittuja luomukananmunia. Mikä voisi olla parempaa, kuin omalla pihalla vapaana elävien kanojen munista tehty munakas? Kyllä, se jos mikä, on mielestäni nykyään luksusta. 

Luksusta oli myös se, että sain tammikuussa syntymäpäivälahjaksi ystävältäni itse kudotut villasukat. Niin se vain maailma muuttuu. Kun elää keskellä yltäkylläisyyden yhteiskuntaa aikana, jolloin voi vain kävellä kauppaan ja ostaa sitä, mitä kulloinkin haluaa, arvostus tavaraa ja hyödykkeitä kohtaan laskee kummasti. Kun kaikkea mahdollista on saatavilla liikaakin, alkaa kaivata jotain merkityksellisempää, puhtaampaa, ravitsevampaa ja no, alkuperäisempää. Sitä alkaakin arvostaa kaikkea sellaista, jonka saamiseen tai tekemiseen joutuu näkemään vaivaa. Ja edelleen, minusta on ihan hullu ajatus, että kaikkea pitäisi olla koko ajan enemmän ja enemmän, suurempana ja suurempana ja että koko ajan pitäisi ansaita myös enemmän ja enemmän rahaa. Miksi ihmeessä? Eihän se tee kenestäkään lopulta sen onnellisempaa. 

Lahjaksi saamani villasukat, jotka olivat ahkerassa käytössä viime talvena.

Tärkeämpää olisi mielestäni keskittyä pienempään määrään ja itselle aidosti merkityksellisiin asioihin, kuten vaikkapa ihmissuhteisiin. Ja ostaa vähemmän, mutta laadukkaampaa (esimerkiksi ruokaa), kierrättää, eikä aina vain ostaa uutta ja luopua muutenkin kaikesta ylimääräisestä hössötyksestä ja etenkin ylimääräisestä tavarasta. Sillä vähemmälläkin oikeasti pärjää. Itse haluan ainakin panostaa enemmänkin aineettomiin asioihin, kuten ystäviin ja perheeseen, matkustamiseen, itseni hemmotteluun ja hoitamiseen (esim. kampaajan ja kosmetologin palveluihin) sekä ravinteikkaaseen ja puhtaaseen ruokaan.